torstai 9. huhtikuuta 2015

Hardest Goodbyes Namibia...

Hello my crazy Namibian family. I don't know if you read this but if you do, I want to thank you with all my heart! <3 I'm telling here how thankful I am because of what you teach me and how kind, welcoming and lovely you were for me. I'm also telling something about your lovely and interesting culture you know? African time.. Neh? 

Anyways I love you all and miss you already, don't you ever forget me! You will be always in my heart. See you! 

~Tessa "Granny"

Käyttäjän kuva.

Yks aivan varmasti mun elämän suurimmista kokemuksista ja seikkailuista on tullu tiensä päähän. Päässä on niin paljon ajatuksia ja rinnan alla niin paljon eri tuntemuksia, että pahottelen jos kirjotus on sekavaa. Sillä niin on nyt kirjottajakin ja kohta pitäis olla koneessa...

Tänne tullessa en ois ikinä uskonu, että Windhoek vois tuntua mun mielestä kodilta. Ympärillä kaikki on hektistä, ihmisiin ei voi luottaa samalla tavalla kun Suomessa, kulttuuri on täysin eri.. Mutta kyllä siinä vaan niin pääs käymään. Ihmiset johon oon tutustunu täällä on tuonut niin paljon iloa ja etenkin turvallisuuden tunnetta mun päiviin, etten osaa ees sanoin kuvailla kuinka kova ikävä voi tulla tätä meidän sekopäistä Namibian perhettä! 

Kokonaisuudessaan reissu on avannu mun silmiä ihan hurjasti. Ennakkoluulot muita kulttuureja kohtaan on karissu täysin. Kulttuuriin kasvetaan, ei sitä valita itelle. Ja kyllä. Näiden kulttuuri ja tavat on usein (lue päivittäin) koetellu omaa kärsivällisyyttä, mutta niin on meidänkin tavat koetellu varmasti Namibialaisia! On ollu avartavaa oppia, että ei asioiden oikeesti tarvii olla aina niin justiinsa. Ja miten pienistä asioista me stressataan! Härregyyd.. 

Täällä kukaan ei ajattele, että oot huono vanhempi tai huoltaja jos lapsi kulkee likasissa tai liian pienissä vaatteissa. Silloin ajatellaan, että onneksi lapsella ylipäänsä on vaatteet. 
Tai ei häpeillä sanoa, ettei voi lähteä kavereiden kanssa ulos, koska ei yksinkertaisesti oo rahaa edes taksiin (0,70e). 

Suomessa ihmiset häpeilee vähä tuloisia töitä ja ajattelee liikaa mitä muut ajattelee. Työstä, kun työstä kuuluis olla kiitollinen ja arvostaa muiden työtä. Ja osata ottaa apua ja kiitosta vastaan..
Eikö niin? 

Meidän työtä on arvostettu täällä niin paljon, että se edelleen nostattaa kyyneleet silmiin. Oon uskomattoman onnellinen, että oon tällä vierailulla voinu saada ees vaikka yhen lapsen tai HIV positiivisen nuoren taikka aikuisen tuntemaan olevansa arvostettu. 

Kulttuuri täällä on mun mielestä todella mielenkiintonen. Toisaalta ihmiset on todella todella rakastavia ja avoimia. Mutta kurja puoli voi myös olla todella itsekäs ja kiero. Toistelen varmaan itteäni, mut uskon, että köyhyys ajaa jälkimmäiseen. 

Me järkättiin Essin kanssa tiistaina läksiäiset meillä. Kutsuttiin kaikki grillaamaan ja sen jälkee Warehouseen kuuntelemaan karaokea. Kulttuuri näky tässäkin illassa hyvin selkeesti! Kukaan ei tullu ajallaan (African time), porukka toi mukana kavereita joita ei tunnettu ja silti kaikki oli samantien kaikkien kavereita (One big family). 

Suomessa kaikki tulis ajallaan (tiiän Miira, mä tulisin vähä myöhässä ;)), jos kavereita tuotais, niin siitä kysyttäis useeseen otteeseen "oks se varmasti ok?", tuntemattomille ei kauheesti puhuttais ja toisten hankkimia ruokia ja juomia ei viittis maistella. Mut ollaan me suomalaiset vaan niin ihanan juroja, että tän kirjottaminen nostaa hymyn mun huulille! 



Eilen vietettiin viimenen päivä siellä missä meijän yhteinen matka alko: 3 circles <3




3 circles ja Warehouse hyvästeltiin tosiaan eilen, mutta en usko että lopullisesti! Mun tiet taitaa löytää tänne vielä takasinki. Toivottavasti. 

Käyttäjän kuva.

Kotiin lähtö aiheuttaa hirmu ristiriitasia tuntemuksia. Tänne tullessa sanoin, etten kolmea kuukautta pidemmäks ajaks lähtis ees. Mutta kyllä täällä ois helposti vierähtäny pidempiki aika. Koti-ikävä on kova, mutta nyt kun on tienny pari viikkoa, että ei oo enää kauaa aikaa täällä niin koti-ikävä on päässy hälvenemää ja ikävä tänne on alkanu kasvaa jo täällä ollessa. 

Anyways. Ystävät hyvät ja rakas ihmeperhe I'm coming home! Ja oon super onnellinen, et pääsen takas kotiin teijän kiusaks!
Kohta nähdään <3

Namibia... See you! <3





sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Now this my friend... Is Africa ♡



Täällä sitä ollaan Ongwedivassa! Jos luultiin, että Windhoekissa on kuuma... Oltiin väärässä.

6.3. perjantaina lopetettiin meidän harkka koululla Otjomuisessa. Vaikka palataanki vielä Windhoekiin ennen kotiin lähtöä ja mennään ehdottomasti moikkaamaan lapsia, niin hyvästit oli "yllättäen" surulliset. Opettajat Mari ja Augusta sekä muu henkilökunta vakuutti, että meillä on aina paikka heidän sydämissä ja muistavat meidät ja meidän antaman avun.

 Meistä ei tietenkään tuntunu, että ollaan voitu auttaa tarpeeks. Mutta seuraavan sydäntä särkevän kommentin kuultua muisti taas miten ollaan oltu eniten avuksi...

"Love and hugs you gave to our children might be the only ones they get..."

Mun rakkauspakkauksia <3

Tätä tyttöä en unohda ikinä <3




8.3. sunnuntaina hypättiinki sitte vähän ristiriitasin fiiliksin lentokoneeseen. Kummallakaan ei ollu kauheesti intoa lähteä Windhoekista, koska se alkaa jo tuntua toiselta kodilta. Kaverit, tutut paikat, meidän kämppä... Mutta taas samalla tiesi, että tekee hyvää päästä pois sieltä hälinästä ja mielenkiinnolla odotettiin mitä pohjosella on meille tarjota.

Windhoek <3

Okei. Täällä siis kuitenkin ollaan ja Ongwediva ja muut kylät on kohdellu meitä hyvin! Kuumuudesta huolimatta... Illalla kun on pilkkopimeetä, niin mittari näyttää silti +30 astetta! 
Meidän työ on mun mielestä super mielenkiintosta! Positive Vibes on siis järjestö, joka työskentelee HIV positiivisten ihmisten hyväksi. Meidän tehtävä on haastatella jäseniä. Mitä he tekevät? Ovatko tyytyväisiä Positive Vibesin tarjoamaan tukeen? Miltä tulevaisuus näyttää? Yms. 
Meidän asiakkaat asuu suurimmaksi osaksi keskellä metsää. Eikä osaa englantia. Joten meillä on aina meijän ohjaaja mukana tulkkaamassa.

Homma o iha selkee!

Tässä yks esimerkki meidän työpäivästä:
Keskiviikkona meidän työpäivä kesti about 9 tuntia. 
Meillä oli ohjelmassa 2 tapaamista. Tapaamisiin ja kauppareissuihin meni yhteensä about 2 tuntia. 
Eli loput 7 tuntia ajettiin paikasta A paikkaan B. Koska välimatkat on niiiiiiin pitkiä!

Mä aloin jo ajattelemaan, että mikä järki koko touhussa on. Eiks koko homman vois tehä puhelimitse? 
Kun näki hymyn ihmisten kasvoilla, jotka asuu keskellä ei mitään... Niin ymmärs meidän työn merkityksen taas.

Eikä ajelu keskellä Afrikan metsiäkään mitään tylsää ollu!


On the road!


Töissä?

Kotimatkalla työpäivän jälkeen meidän ohjaaja selvensi, että nää meidän asiakkaat tosiaan asuu keskellä metsää ja elämä pyörii siellä. Kaupungissa käydään tosi harvoin. Ehkä sillon kun naapurin kyydissä pääsee. Lapset kävelee hirveitä matkoja kouluun ja takasin. Naiset kantaa lapsia selässä pitkiä matkoja ja on itekkin ihan aliravittuja. Mut silti HIV:stä ja muista elämäntilanteista huolimatta nää ihmiset jaksaa olla ilosia ja onnellisia pienistäkin asioista. Esim siitä, että näki kaks valkosta tyttöstä. Joten kyllä. Oli tärkeetä matkata monta tuntia tervehtimään kyläläisiä ja saada heidän ääni kuuluviin!




Me siis majaillaan täällä Ongwedivassa Positive Vibesin toimiston vieressä sijaitsevassa talossa. Meidän talo on meille oikein passeli! Mut voisin kuvitella, että jos tähän kaupunkiin ja tähän taloon ois tullu suoraan, ettei ois ollu hetkeäkään vielä Afrikassa ni äitiä ois tullu helposti ikävä. Me asutaan kuitenkin ihan hyvällä alueella kauppakeskusten läheisyydessä ja meidän pihalle ei niin vaan tulla! (Kokeiltiin nimittäin yks ilta laittaa hälyt yöks päälle, ni hälytettiin sitte vartijatki paikalle...) 

Aikasemmat harjottelijat tai vapaaehtostyöntekijät oli kuulemma tullu suoraan tänne ja lähteny nopsaa kotiinki. Täällä on aika sama meininki, että pimeellä ei pidä kulkea missään jalan ja mukana kannattaa kantaa vaan sen mitä tarvii. Mistä tulikin mieleen, että meikäläiseltähän katos jo kolmas puhelin ennen ku tänne pohjoseen tultiin! :) Onneks iPhone on ihme ja kumma vielä tallessa. 





Täällä siis hyvissä voimin porskutetaan eteenpäin Suomen lippu korkeella! 
Nauttikaahan aikasesta keväästä ♡




Maassa maan tavalla



tiistai 3. maaliskuuta 2015

Swakopmund ♡ Never forget!

Äiti ja iskä. 
Olen rakastunut.
 Rakastunu Swakopiin 

Meillä oli vapaata pe-ma ja mä kinuin ja kitisin päiviä, että pääsisin Swakopmundiin. Kummasti täällä toiveita saadaan toteutumaan! Mutta kyllä niiden eteen pitää töitäkin tehä, kun paikalliset eeeeei oo niin järjestelmällisiä tai spontaaneja... Nimimerkillä sain lauantai aamuna 8 aikaa selvyyden ketä on lähdössä, niin pääsin hoitamaan majottumisia ja kyytejä. Huh. Asiaa ei helpottanu se, että oltiin oltu edellisenä iltana myöhään Warehousessa kuuntelemassa Afrikkalaista reggaeta. 

Anyway... Klo 11 lähettiin kuitenkin lauantaina Essin ja meijän paikallisen parhaan kaverin Angelon kanssa matkaan. Neljä tuntia minibussissa ei ollu mitään herkkua, mut hauska kokemus! 


Ihan arvalla varasin meille halvimman studiohuoneiston ja paikka oli uskomaton. Ite huoneisto oli todella moderni ja kaunis. Paikan kuitenki kruunas takapiha. Dyynit valtas koko näkymän ja aamulla, kun meidän parvelta herätessä kurkkas ikkunasta niin pysty ihastelemaan maisemia. 
Oh!


 
Takapihalla


Meidän majatalo 

 Lauantai päivä meni asettuessa ja käytiin tapaamassa Angelon ihanaa perhettä. Illalla käytiin parin ilmeisesti saksalaisen kanssa jossain ihme saksalaisten telttajuhlissa ja sieltä siirryttiin Napolitana ravintolaan/kuppilaan. Napolitanassa olin ihan monttu auki, kun miehet alko haastamaan toisiaan tanssilattialla. Angelo on mieletön tanssija ja kutsutaanki sitä välillä Chris Browniksi... 

Napolitanin jälkeen suunnattiin rannalle kastelemaan varpaat meressä ja sieltä keräilemään voimia seuraavaan päivään.


Sunnuntai oli jotain mitä ei edes voi sanoin taas kuvailla... 
Kaikki maisemat, ihmiset, aktiviteetit... Huh. 

Aluks meillä oli tarkotus olla Swakopmundissa vain la-su, mutta tajuttiin jo heti lauantaina, että eihän se meille riitä!? Ja maanantainakin tuntu siltä, ettei Windhoekiin olisi vielä tarvinnu tulla. 

Katumarketti

Mutta: 
sunnuntai alotettiin kaupungilla kävellen ja rantaa ihmetellen. 


The Jetty 



Ja sitten... Tätä olin oottanu, ku kuuta nousevaa:

QUAD BIKING AND DUNES!!

Ryhmärämä

Essi ei halunnu ajaa, joten se pääs mun turvalliseen kyytiin. Meikäläinen oli kyllä hyvä kuski, vaikka ite sanonki ;) 
Vauhti oli hurjaa ja välillä tuntu, että sokaistu maisemista. Muuta ei nähny ku hiekkaa ja taivasta. Ei mitään muuta!



Ilta vietettiin sunnuntaina Angelon perheen luona. Oli tosi mielenkiintosta päästä paikallisten kotiin ja huomata suuria kulttuurieroja. Ihmiset vaan marssi ilmottamatta tai kutsumatta sisään. Ja Angelon äiti kokkas automaattisesti kaikille. Kaikki vähäinenkin jaetaan keskenään ja kaikki on tervetulleita toisten koteihin. Mikä on ihanaa mun mielestä! 

Meille teki todella vaikeeta kieltäytyä, kun Angelon äiti tarjos meille majapaikkaa. Olin kuitenkin kerenny jo varata huoneen meille, niin päätettiin majottua siellä. Mutta olivat onnellisia, että mentiin heille kuitenki aikaa viettämään ja syömään :)

Muitakin kulttuurieroja täällä on tietenkin tullu paljon esille, mutta nyt en niistä sen kummemmin vielä kirjottele. Veikkaan, että Ongwedivassa niitä tulee vielä suuremmin esille.. Eli säästelen niitä sinne.

Ajomatkalta



Ollaan vähän varautuneella asenteella lähdössä Ongwedivaan, sillä kaikki paikalliset on kauhuissaan, että miten selvitään siellä :D Täällä on meille jo tosi kuuma... Mutta tää ei kuulemma oo mitään verrattuna pohjoseen... Lisäks siellä ei melkeen kukaan puhu englantia? 
Saattaa tulla Windhoekia ikävä. Ja tuleeki... 
Ollaan kuitenkin avoimin mielin menossa ja työ tulee varmasti olemaan mielenkiintoista ja arvostettua! 


   
Beste groete:
~Tesu








torstai 19. helmikuuta 2015

Ei niin ruusuinen viikko


Niinpä niin. 
Just kun kerkesin mennä kehumaan miten varovaisia ollaan Essin kanssa oltu... 

Tiistaina lähettiin Essin kanssa oottamaan taksia ihan meidän talon viereiseen risteykseen. Kotikadulle. Pihalta poistuessa huomattiin, että risteyksessä on muitakin. Kolme jamppaa. Mä jotenkin ajattelin, että sillon on ihan turvallista oottaa siinä taksia. Kuka nyt mitään tekis, jos siinä on muitakin? Vielä miehiä. 

Jäätiin seisomaan risteyksen toiselle puolelle kuitenkin, koska miehet täällä on tosi kovia "kaveeraamaan" ja pyytelemään numeroita. Tai sitten on ääripää, että huudellaan törkeyksiä. Esimerkkinä tänään oltiin miesten mielestä rasisteja ja prostituoituja. 

Katu hiljeni muista ihmisistä ja autoista hetkessä ja miehet lähti kävelemään meidän suuntaan. Sanoin vielä Essille, että toivottavasti eivät tuu lässyttämään mitään. Huokastiin helpotuksesta, kun ohittivat meidät.

Kerettiin kääntää katseet toiseen suuntaan, kun huomasin että kaksi miestä juoksivat mua kohti. Toinen juoksi mun laukkuun kiinni. Toinen käsi ojossa puukolla uhaten. Kolmas jäi pitämään Essiä kiinni, ettei estelis toisia. Sekin otti puukon esille Essin selkää vasten samalla, kun tarkasti onko Essillä taskuja tai tavaraa vaatteissa. Tietävät, että me naiset kannetaan puhelimia ja pankkikortteja rintsikoissa. 

Heti kun tajusin tilanteen ja näin puukon, niin laitoin vaan silmät kiinni ja heivasin lauku pois olalta. 

Oltiin tosi onnekkaita, ettei mitään pahempaa sattunu ja myös vahingonilosia, kun miettii kolmen jampan jakavan saalistaan: 
-halpa naisten käsilaukku
-kaks naisellista lompakkoa
-kaks huulirasvaa
-tampooneja
-mun paikallinen pähee Nokian puhelin 
-ja noin 30e rahaa

Kaikista eniten mua harmitti, että mun avaimet meidän taloon meni samalla. Sillä VASTA maanantaina oltiin jouduttu vaihtamaan portin lukko, koska se oli rikki (aivan varmasti koitettu rikkoa ja murtautua sisään). Joten lukot meni TAAS uusiks ja kaikille asukkaille piti teettää uudet avaimet...

Tänään torstaina sitten käytiin poliisiasemalla tekemässä rikosilmotus ja piti kyllä taas purra huulta. En tiiä oisko pitäny itkeä vai nauraa. Ah Afrikka <3 Toimisto oli kun suoraa jostain -80 -90 luvun poliisisarjoista. Työntekijät näytti just siltä, että kahvitauko on kestäny aamusta asti. Meidät otti vastaan nainen, joka koki kuitenkin tärkeämmäksi ekana vastata puhelimeen ja jaaritella ihmissuhdeongelmiaan meidän kuullen. Oottelun jälkeen meitä kuitenkin "haluttiin" kuunnella. Kirjaus tehtiin KÄSIN... Ja kun joku yksityskohta meni pieleen, ni paperi ruttuun ja uutta kirjottamaan alusta... Täällä kyllä saa hyvin harjottaa hermoja. Mikään, ei yhtään mikään tapahdu heti tai edes kohta :D 

Noh. Mä pääsin kuitenkin ihan lepposan ja mukavan miehen kuulusteltavaks ja Essiä kuulusteli meidät vastaanottanut nainen. Essi ei ymmärtäny mitä nainen kysy siltä yhessä vaiheessa ja hänen vastaus oli "I can see that you can't understand..." Sen jälkeen hän pyys Essin passin ja alko kyselemään Essiltä Suomen passissa olevia eläimiä englanniks :D Piti oikein sanakokeen. Koettiin siis, että meidät otettiin todella tosissaan :D 


But still... Tää kaikki oli tiedossa ja nauretaan jo koko asialle. Ihmiset oikeesti osaa olla täällä myös erittäin avuliaita ja mukavia. Eli vastoinkäymisistä huolimatta WE <3 AFRICA ja suunnitelmissa on kaikkea ihanaa ja ihmeellistä! Maanantaina selvisi, että tullaan olemaan 4 viikkoa Ongwedivassa tekemässä tosi mielenkiintoista työtä! Sieltä palataan vielä viikoksi tänne rakkaaseen Windhoekiin ja sitten onkin jo kotiinlähdön aika. 

Aika menee tosi nopeesti eikä tiedä oisko siitä ilonen vai ei. Koska ikävä on kotiin ja tulee olemaan tännekin suuntaan. 
Joten se on vaan elettävä hetkessä!

Pusuja ja haleja
Tesu

lauantai 14. helmikuuta 2015

Hyvää ystävänpäivää kotiväki!


Okei, vähän kuulumisia!
Etoshan reissusta tuntuu olevan jo ikuisuus...
Paljon on kerenny tietenki tapahtua sen jälkeen, mutta kirjottelen mitä itelle on jääny päällimmäisenä mieleen.

Meitä on tosiaan varotettu moneen otteeseen, ettei saa kulkea yksin tai kantaa mukana mitään arvokasta. Mutta täällä, kun alkaa tottua kaikkeen ja asettua aloilleen niin tulee väkisin ihan turvallinen olo. Meitä on kuitenkin suurimmaksi osaksi kohdeltu ihan hyvin. Joten mitä nyt vois sattua?

Niinpä...

Tässä yks päivä meidän norjalainen kaveri naapurista ryöstettiin puukolla uhaten. Keskellä kirkasta päivää ja autojen ajaessa ohi. Onneks mitään ei sattunu ite tytölle, mutta puhelin ja läppäri lähti kävelemään.

Namibialaiset ei kuulemma pahemmin puutu, jos näkee jotain kyseistä tapahtuvan, koska eivät halua liittyä tilanteeseen mitenkään. Mikä on ristiriidassa mun mielestä sen kanssa, että täällä ihmiset on paljon yhteisöllisempiä ja jakaa kaiken vähänkin keskenään.

Me ollaan joka tapauksessa Essin kanssa sovittu, että kuljetaan aina yhessä. Ei kävis kyllä mielessäkään lähteä tosta portista yksin mihinkään. 

Koulun piha

Mutta se siitä.
Harkassa on menny tosi hyvin! Vaikka päivät on lyhyitä, niin ollaan Essin kanssa ihan puhki aina töiden jälkeen. Johtunee kuumuudesta ja siitä, ettei lapset tottele meitä ollenkaan :D
Kirjotin aijemmin jo, että kuri on kovaa. Se tarkottaa sitä, että kun lapsi ei tottele, tulee kepistä käsille tai persuksille. Itkutta ei selvitä mikään päivä.

Meille tietenki tää oli iha järkytys, koska Suomessa sellasta ei sallittais ollenkaan. Ja just lastensuojelu lakia lukeneena on vaikeeta vaan katsoa pois ja hyväksyä tavat täällä.
It is what it is.
Ja siis lapset tottelee ainoastaan niitä, jotka tällä tavalla toimii.

Iltapäivän ryhmäläisiä

<3















Päivät menee niin, että aamulla meidän ihana oma taksikuski Eddie hakee meidät 08:30. 
Alotetaan heti päivä luokissa omissa ryhmissämme, josta siirrytään ruokalan puolelle aamupuurolle. 
Puuron jälkeen on pitkä tauko ja sen jälkeen 12:00 asti opiskelua. Klo 12:00 syödään ja iltapäivän ryhmä tulee tekemään kotiläksyjään.
Sitten päästäänkin jo kotiin. 

















Alkuun illat oli tosi tylsiä, koska ei tiedetty mitään paikkoja. Mutta viikko sitten mä olin meijän norjalaisten likkojen kanssa ulkona ja tutustuttiin paikalliseen porukkaan. Ne on ottanu meitä sen jälkeen tosi paljon mukaansa ja näyttäny uskomattomia paikkoja. 

Esimerkiks viime sunnuntaina käytiin uimastadionilla ja sieltä ajeltiin lava-autoilla Three Circles nimiselle näköalapaikalle kattomaan auringonlaskua. Tällä tavalla se ei tietenkään kuulosta kovin kummoselta, mutta meille päivä oli kun elokuvista. 

Mä sanoin ekana päivänä Essille, että mä haluun istua lava-auton kyydissä tukka hulmuten (tiedän, hurjat on haaveet). :D 
Sekin toteutu sunnuntaina ja samalla ku maisemia katto, niin ei voinu uskoa että mä saan kokea tän kaiken todella. 

Mulla ei ollu puhelinta mukana, joten en saanu näköalapaikalta kuvia. Mutta ollaan varmasti menossa sinne uudestaanki ja koska uudet kaverit on osottautunu luotettaviks, ni voi ottaa puhelimen mukaan.:D


Sellasta tällä kertaa. Ihanaa ystävänpäivää kaikille, nauttikaa toistenne seurasta <3


Rakkain terveisin Tesu

maanantai 26. tammikuuta 2015

Etosha National Park

Leirintäalue Halalin waterhole

Asiaa riittäis taas vaikka kuinka...
Mutta luvassa on paljon kuvia Etosha National Park reissulta
 ja vähän kuulumisiakin! 

Oltiin siis Essin ja neljän naapurimme kanssa reissussa perjantai-sunnuntai. Scobie toimi taas reissun järjestäjänä. Perjantaina ajettiin monta tuntia kohteeseen ja perillä taisteltiin leiri pystyyn Okaukuejo leirintäalueelle.



Perjantai ei ollut oikein meidän päivä... 
Ennen eläinten bongailua Scobie huomasi, että auton rengas oli puhjennut. 
Seuraavaksi alkoi sataa kaaaatamalla, joten eläimiä ei näkynyt ja tiet oli kauheassa kunnossa. 
Illalla vessat kirjaimellisesti tulvi koppakuoriaisista ja muista ötököistä. ("Naiset"... I know.)Ja yöllä leijona piti huudollaan mua ja Essiä hereillä. Se tosin oli aika jännittävää...

Lauantaina kuitenkin kaikki oltiin virkeempiä
ja toiveikkaita!
Ja nähtiinkin oikeastaan yllättävän paljon elämää safarilla!


Tää oli aivan mahtava kaveri!
Näkyy myös videolla.


Näitä saatiin katella kyllästymiseen asti :D


Namibian kansalliseläin Oryx

Viimesillä metreillä tää päätti tulla
myös näyttäytymään.
Etosha Pan
Astetta parempi safariauto





Sunnuntaina paluumatkalla käytiin vielä Eldorado -farmilla katsomassa leopardeja, gepardeja ja hyeenoja.

Päästiin moikkaamaan hyeenoja läheltä, mikä kyllä mietitytti meikäläistä aika kovasti. Ne ei ollu mitään kiltin ja kauniin näkösiä...



Ei pelottanu! 

Anyway.. Harjottelu luistaa joka päivä paremmin ja paremmin! Lapset on aivan ihania... <3
 Meille jopa alkaa avautumaan missä ollaan harjottelussa!
Paikka on siis "koulu" lapsille, jotka on menettänyt toisen tai molemmat vanhempansa... 
Mä työskentelen suloisten 4-5 vuotiaiden ryhmässä ja Essi 5-6 vuotiaiden ryhmässä. Kuri on kovaa, mutta kyllä opettajilta rakkauttakin lapsille riittää. 

Harkasta lisää, kunhan muutkin "projektit" lähtee käyntiin! :)

"Life is not measured by the number of breaths we take but by the moments that take our breath away."

~T

maanantai 19. tammikuuta 2015

Home of Good Hope ♡


Vierailtiin lauantaina Home of Good Hopessa. 
Home of Good Hope toimii Katuturassa lapsille ruokalana ja kohtaamispaikkana. 
Paikan on perustanut suuri sydäminen Monica Imanga vuonna 2007.
Monican tytär kuoli 16- vuotiaana aidsiin, jonka jälkee syntyi kunnianosoituksena Home of Good Hope... ♡

Lapset rrrrrakasti olla kuvissa!
Menin ihan samantien sanattomaks, kun päästiin paikalle. Lapset juoksi suoraa päätä syliin, halaamaan ja pitämään kädestä. Vanhemmat lapset piti pienemmistä huolta (eikä vanhemmatkaan lapset montaa vuotta ollut). Kantoivat pienempiä sylissä pitkiä matkoja, vaikka hellettä oli reippaasti yli 30 astetta.

Paikka siis sijaitsee Katuturassa, josta kirjottelin aijemmin. Paikalla käy satoja lapsia syömässä ja joillekkin lapsille se on ainut ateria päivässä...


Ruokailua ennen kaikki lapset kokoontu pieneen peltimajaan laulamaan yhdessä ja lausumaan ruokarukouksen. Sitten me päästiin auttamaan ruoan ja juoman jaossa.  

Tupa täynnä
Toivon tooooodella, että alla olevat videot näkyy! Afrikkalaisilla vaan on rytmi veressä jo pienestä pitäen :D Lapset oli ihan uskomattomia tanssimaan. 
Tätä Afrikan meininkiä mä toivoinki näkeväni! 
Videot tosin on aika lyhkäsiä, koska näiden lataaminen tänne kestää tuhottoman kauan...





Kyyneleiltä ei tällä reissulla säästytty ja 
 vierailusta nouseekin mieleen sanat: 
Opettavainen
Tunteikas
Sanaton

Tää ja moni muu paikka kaipais lisää Monican kaltasia ihmisiä.



~Tessa

http://www.homeofgoodhope.org/

http://good-hope.net/